Avioero osa 6: Yksin yhteisessä kodissa

Yksin yhteiseen kotiin jääminen voi olla samaan aikaan helpottavaa ja ahdistavaa. Usein tämä vaihe tulee aika nopeasti eropäätöksestä. Joillakin se on lyhytaikainen ”pysäkki” (niin kuin minulla), joillekkin siitä tulee pysyvä ratkaisu.

Kuva: Tomi Tervo      Instagram: @finnairtomi

6.2.2018

Olen tänäänkin pallotellut mielessäni monen eri näkökulman kanssa. Muutamat ihmiset ovat kysyneet jo minulta “voiko harkinta-aikana tapahtua mitään, mikä pelastaisi liito?” Mikä ennustaja tai kristallipallo minä olen?!? Tuskin voi. En halua palata menneesseen, mutten tiedä onko minulla rohkeutta ottaa kaikkia näitä tulevia askeleita. Tiedän nyt vain sen, että näin on hyvä olla. On pelottavaa ja hirvittävää ajatella tulevaisuutta yksin, mutta nyt on hyvä olla näin. Tässä hetkessä, tässä asunnossa, tällä kokoonpanolla: -1.

Se on hämmentävää, miten hyvä olo minulla on, kun ajattelen tätä hetkeä. On jännittävää katsoa tulevaan, uskaltaa unelmoida ‘mitä minä elämältä haluan?’  ja on hyvä olla. Ehkä tällä hetkellä kaikkein tärkeintä onkin vain olla?

Alku pelottaa

Kun toinen on muuttanut pois, niin silloin helposti yksinäisyys, pelko tulevasta ja tyhjyys alkavat potkia uudella teholla. Apeus, väsymys ja alakulo tunkevat mukaan kutsumattakin, vaikka edelleen ajatus rullaisi ja toimintakyky olisi tallella. Aavemainen hiljaisuus on yhtäkkiä laskeutunut kotiin, sillä sinä olet yhtäkkiä ainoa, joka tuottaa kotona ääniä. Ovi ei enää kolahda ja kotiin ei enää töiden jälkeen tule ketään. Ei kuulu askeleet enää eteisessä, ei huikkaa tervehdystä keittiöön mennessä, ei istahda enää työhuoneeseen ja illalla ei enää mene nukkumaan omalle puolelleen sänkyä. Alat myös ymmärtää, mistä kaikesta on nyt selvittävä yksin. Joudut päättämään asioista, joista ennen keskustelit toisen kanssa. Nyt kulma on eri. Ennen tiesit, että teet ratkaisuja sen perusteella, mikä on hyväksi molemmille. Nyt sinun pitäisi yhtäkkiä tietää, mitä sinä haluat. Tavallaan tarvitsisit kumppania tueksesi kaikkeen, vaikka on tarkoitus irtaantua toisesta. Huomaat kaikki ne jutut joissa aina ennen olet voinut tukeutua toiseen ja nyt yritätkin pikakelauksella selvittää, että kuka sinä erottuasi olet, mitä haluat ja mikä on sinulle parasta, samaan aikaan kun todellisuus lyö myös vasten kasvoja yllättävissä paikoissa.

Kun jää yhteiseen kotiin yksin, on pakko löytää uudelleen omat tavat olla kotona. Kaikki on samaa ja silti mikään ei ole niin kuin ennen. Tilaa on yhtäkkiä paljon enemmän kuin ennen, sillä osa huonekaluista puuttuu. Ja henkistä tilaa on nyt noin 50% enemmän, kun toinen on muuttanut pois. Hänen mukanaan lähti hänen hiljainen ajatuskupla, siis se eropäätöksen jälkeen syntynyt kupla, mikä täyttyi ajatuksistaan ja tunteistaan, joista ei enää ääneen sanottu. Se kupla, mikä törmäili minun äänettömään ajatuskuplaani, koska aloitimme sanomattomalla sopimuksella harjoitella toisesta henkistä irtautumista, vaikka olimme asuneet yhdessä.  Nyt, kun hän on muuttanut pois, ei enää tarvitse ottaa toisen tapoja, toiveita ja kuplaa huomioon, mutta samalla se onkin myös menetys. Enää hänelle ei voi soittaa pikkuasioista, ei tiedä hänen kuulumisiaan ja enää hän ei ota kainaloon, kun nukahdat.

 Tuttu ympäristö kylmää ja helpottaa

Pahinta on kuitenkin muistot. Eikä välttämättä edes ne hyvät ja onnelliset muistot vaan alitajunnasta kumpuavat riidat ja huonot hetket. Ne istuvat olkapäälle kuin harmaa painava viitta ja painavat olkapäitä lyysyyn. On vaikea hengittää. Ja silti, minä olin myös onnellinen. Lähinnä kylläkin aurinkoisina päivinä ja nimenomaan aamupäivisin, illan hämärtyessä myös väsymys tuli mukaan. Pahimmilla hetkillä koti on muistojen hauta.

Yhteiseen kotiin jääminen on parhaimmillaan ihana ja lempeä syli. Se turvallinen vakio elämässä, jossa kaikki on muuttunut, ja jossa mikään ei ole paikoillaan. Meidän koti muuttui aika tavalla, kun hän muutti pois. Sitten jäi vain minun huonekkalut ja pari asuntonäyttöä varten hänen huonekaluaan. Ihmettelin usein miten valtava muutos asunnon fiiliksessä oli tapahtunut, kun siirsin pienimmän kirjahyllyn vierashuoneesta olohuoneeseen ja työhuoneesta lähti se suurempi työpöytä. Koti stailattiin esittelykuntoon erinäköiseksi. Minä iloitsemalla iloitsin työhuoneessa, jonka tavallaan valtasinkin nyt itselleni ja muutin sen omani näköiseksi. Keittö toi minulle kolkon olon. Lipasto oli olohuoneen perällä vanhalla paikallaan ja se toi minulle turvaa ja lohtua. Sitä koristi sama lamppu kuin ennenkin ja sen tuttu ja turvallinen kokonaisuus rauhoitti minua. Olohuoneen toinen pääty oli muuttunut täysin, sohvapöytä ja pari muuta huonekalua oli lähtenyt ja laskualustana käyttämäni pahvilaatikko ei ihan tuonut kodikkuutta, mutta yritin olla välittämättä siitä. Vaikka pankin silmissä koti oli yhä ”meidän”, nyt se tuntui enemmän siltä, että asunto oli ”minun”.

Nämä tunteet saattoivat kuulua pieninä annoksina samaan päiväänkin ja sitten oli niitä, kun jompi kumpi oli enemmän vallalla. Silti, en voi kiistää sitä, etteikö tutussa kodissa ollut myös äärimmäisen lohduttavaa. Olin useankin kerran hyvin kiitollinen, että sain asua meidän kodissamme yksin ja näin jälkikäteen en vaihtaisi pois kokemusta yksin asumista yhteisessä kodissa. Minulla oli raskasta ja minulla oli myös hyvä olla.

Kuva: Tomi Tervo      Instagram: @finnairtomi

Pyörremyrskyn hiljainen keskus

Kun olin hetken jo asunut yksinäni yhteisessä kodissa, kuvailin olotilaani yhtenä päivänä puhelimessa näin: ”Musta tuntuu, että mä olen puskenut valtavan pyörremyrskyn ulkoreunalta keskukseen ja nyt olen siinä kuuluisassa myrskynsilmässä, jossa keskellä on rauhallista, mutta ympärillä lentelee kaikkea: huonekaluja, keskeneräisiä hommia ja tunteita, joista ei oikein edes saa kiinni. Silti siellä keskellä on hiljaista ja täällä on nyt tavallaan kuitenkin hyvä olla, vaikka vähän pelottaa, että mitä tulevaisuus tuo ja millainen matka se on pusertaa toiselta puolelta läpi uudelleen.” Ja toden totta, siltä se toisinaan tuntui. Kerran yhdessä dokumentissa sanottiin, että pyörremyrskystä kasvaaneen hurrikaanin keskus saattoi olla useita kymmeniä kilometrejä leveä, jossa saattoi olla petollisen tyyntä – ja siltä se joskus tuntuikin – puoleltatoista kuukaudelta, jossa välillä oli petollisen tyyntä ennen muuttoa ja uutta myrskyä.

3.3.2018

Teen saman havainnon, jonka olen tehnyt jo monta kertaa. Ei ole päivääkään, jolloin minä en olisi kiitollinen siitä, että olen nyt yksin, ei ole päivääkään ettenkö olisi onnellinen. Mutta ei ole myöskään kovin montaa päivää, jolloin kyyneleet eivät tulisi silmiini jonkun asian vuoksi. Jokainen päivä on tunteiden vuoristorataa. Tämä on kyllä semmoinen kyyti, että välillä ihan hirvittää, loppuuko sydänlihas kesken matkan?

Mitä minä tällä postauksella haluan sanoa?

Eroava: Tässä vaiheessa prosessointi lähtee aivan uusille urille, älä säikähdä. Pyöritä sitä samaa ajatusta niin kauan ja niin monista eri kulmista kuin on pakko, kyllä se jossakin vaiheessa loppuu. Vanhat seinät puhuvat, koti ei enää tunnu samalta, vaikka onkin sama. Käy kaikki tunteet läpi. Anna kaikkien ajatusten tulla. Itke vain, jos itkettää ja mikäli pystyt, se ei ole heikkouden merkki. Keskity tässä kohdassa vain siihen, mitä jaksat. Tee se mikä on välttämättömintä, loput ehtii myöhemminkin. Pidä huoli riittävästä unesta. Se ei ehkä ole helppoa, kun ajatukset myllää. Tätä ei varmaan saisi suositella, mutta itse laitoin jonkun rauhallisella äänellä puhutun dokumentin pyörimään pädiltäni, pädi yöpöydälle, josta katsoion sitä hetken, ja kun ajatukset hiljenivät, nukahdin myös minä. Pari tuntia myöhemmin heräsin sammuttamaan valon ja nukahdin uudelleen. Lisäksi muista syödä edes jotain, vaikka ei olisi ruokahalua. Ole myös sopivan itsekäs. Minä en aina vastannut kaikkiin viesteihin heti, koska se tuntui vaikealta, otin aikalisän ja vastasin myöhemmin samana päivänä tai viimeistään seuraavana. Opettele sanomaan mitä tarvitset ja opettele pyytämään läheistesi apua. Älä jää ajatustesi kanssa yksin, uskalla puhua kaikesta, vaikka se hävettäisi tai sattuisi. Olet juuri nyt vuoristoradan kyydissä, mikä ei ihan heti pysähdy. Saatat kyllä tarvita tilaa ja yksinäisyyttä, mutta älä työnnä kaikkia ihmisiä pois elämästäsi. Nimittäin, osa sellaisista joiden et uskonut hiljenevän, tulevat hiljenemään, sen sijaan osa sellaisista, joista et uskonut, kantavat sinut pahimman yli.

Ystävät ja läheiset: Ole tavoitettavissa, kuuntele myös hiljaisuutta – joskus merkitykselliset asiat jäävät sanomatta, yritä kuulla ne, vaikka se onkin vaikeaa. Älä juokse puhelua läpi, mutta älä pakota puhumaan, jos toinen ei sitä halua. Kutsu tekemään jotain mukavaa yhdessä. Tärkeintä on, että sinä tarjoat mahdollisuuden jutella ja teet selväksi, että sinä olet häntä varten ja valmis kulkemaan hänen vierellään hänen ehdoillaan – tai tekemään jotain aivan muuta. Minulle oli erittäin tärkeää, että minulle annettiin tilaa, mutta kun tarvitsin kuuntelijaa, minä sain myös itkeä puhelimessa, eikä luurin toisesta päästä kuulunut: ”No, kyl se siitä pian helpottaa.” vaan minun annettiin surra. Minun annettiin puhua, kertoa tunteistani ja niille annettiin oikeus. Minä tulin kuulluksi.

Kaverit: Kysy kuulumisia, kommentoi somessa uutta kuvaa (oli se sitten uusi tuoli tai selfie, jossa eronnut yrittää ehkä ennenkaikkea itselleen vakuttaa olevansa iloinen ja elämä kantaa kyllä), tarjoa apua pyörän korjaamisessa tai kutsu kahville. Älä kuitenkaan loukkaannu, mikäli hän ei halua, jaksa tai ei ota yhteyttä. Nimittäin tässä kohtaa, kun toinen on juuri muuttanut pois, ei välttämättä jaksa kovin hirveästi, mutta jokainen kutsu on viesti siitä, että kotiin ei kannata muumioitua. Jotkut kyselyt saavat ärsyyntymään, toiset ilahduttavat – se on venäläinen ruletti, eikä vika ole oikeasti sinussa, se on vain se tilanne. Anna eroavalle lupa resonoida kaikkeen omalla tavallaan, äläkä harmistu, jos hän ei haluakkaan tehdä sinusta uutta uskottuaan. Mikäli hän ottaa etäisyyttä, niin kyllä hän palaa sitten kun on prosessissaan valmis. Ei hän kokonaan katoa ja oikeasti on vain iloinen, ettei häntä ole kokonaan unohdettu, vaikka hänellä olisikin erakkovaihe päällä.

Lisäksi: Usein me toisten selviytymistarinoita lukiessamme tai kuunnellessamme saatamme ajatella ”kiva, kun meni noin helposti”, sillä itse on vielä oman tarinansa keskellä. Mutta meidän tulee muistaa, että kertoja itse on myös ollut aivan yhtä näköalattomassa paikassa, jossa kaikki on levällään, eikä tietoa tulevasta ole. Vielä silloin ei tiedä, mitä tuleman pitää, ja miten kaikki kääntyy hyväksi.

Kaikki kuitenkin kääntyy vielä sinullakin hyväksi, usko minua, minä tiedän kokemuksesta. ♥

-Tiina