Avioero osa 7: Muutto – part II

Oli jollakin kierolla tavalla julmaa, että hänen muuttopäivänsä oli kauniin helmikuisen aurinkoinen, mutta minun muuttopäiväni oli maaliskuisen harmaa. Odotin, että apurit ja hän tulisivat paikalle. Sydämessäni tuntui siltä, kuin olisin vartiosotilas, odottamassa tulevaa taistelua, mikä voisi alkaa millä hetkellä hyvänsä…

Kuva: Tomi Tervo                                                                            Instagram: @finnairtomi

Muuttopäiväni

Tavaroita suhattiin useampaan eri kertaan ja eri paikkaan, sillä sohva ja ruokapöytä olivat hänen. Apuna oli Ex ja ystäviä. Yritin jossakin kohtaa kuulostella, että miltä se kaikki tuntui, mutta en saanut siitä kiinni. Se vain oli epämääräinen pilvi selkeyttä ja tunteita. Jossakin kohtaa ajatuksia alkoi poksahdella mieleeni ja niiden mukana tunteita, vaikka yritin pitää kiinni ”selviydy ja hoida päivä läpi” -mielentilasta. Välillä jos hän kysyi minulta mielipidettä johonkin, hengitin sisään ennen kuin sanoin mitään ja yritin vain olla kiitollinen, että hän oli auttamassa, vaikka sisimpäni oli kuin popkornikattila – täynnä posahtelevia tunteita, eikä mitenkään voinut etukäteen ennostaa, mikä tunteiden siemen seuraavaksi rävähtäisi auki. Muutaman kerran hampaita piti kiristellä ja hengitellä, kun teki mieli menettää hermot ja paiskata lähimmällä esineellä toista otsaan jonkun oman sisäisen tunteen vuoksi, silti yritin hillitä mieleni ja olla vain zen.

On helppo sanoa, että siinä tavaroita siirrellessä pelkäsin tulevaa, mutta on vaikea kuvailla mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Pitkin päivää pelotti. Se ei lävistänyt kehoani sähköiskun lailla, eikä se hukuttanut minua kokonaisuudessaan toivottomuuteen, mutta se kuiskaili minulle huoliaan.  Minne tavarat? Miten selviydyn? Olenko ottanut kaiken huomioon? Onko minusta tähän? Aloittaa uudelleen. Aivan kuin olisin nostanut elämän monopolissa kortin, jossa sanotaan, palaa lähtöruutuun. Kuka edes päätti elämästäni, sillä se ei totta vie ollut minä. Minä en ollut sanonut ”tahdon”, jotta voisin joku päivä erota. Itseasiassa olin koko elämäni tähdännyt siihen, ettei minusta tulisi eronnutta ja tässä nyt oltiin.  Voisiko joku kertoa, miten eletään yksin? Se elämänvaihe minulta oli jäänyt kokonaan elämättä. Osaisinko minä enää tässä vaiheessa aloittaa kaikkea alusta?

Illan loppupuolella ystäväni aviomies sanoi näkevänsä, että päivä otti voimilleni. Enää en pystynyt vastustamaan kyyneleitä ja itkin hiljaa vänkärin paikalla, kun ajoimme viimeistä kuormaa hakemaan vanhalta asunnolta. Rauhoituttuani nousin autosta, ohitin teennäisen hymyn kanssa miehet, jotka olivat viimeistä kuormaa kantamassa varastosta autoon. Nousin hissillä ylös, menin yksin asuntoon, keräsin pesuaineet ja sienet mukaani ja lukittauduin hetkeksi kylppäriin.  Lyhistyneenä lattialle huutoitkin vessanpönttöön nojaten keuhkojeni pohjasta, sillä tiesin, että miehillä menisi neljä kerrosta alempana vielä pari hetkeä ja nyt olin hävinnyt taisteluni padon vartijana. Nyt oli mahdotonta enää estää sisintä ryöpsähtämästä, ainoa keino oli kohdata tunteet ja päästettävä ulos kaikki se kipu juuri sellaisenaan kuin se tullakseen. Muutaman minuutin jälkeen keräsin itseni, otin pesuvälineen ja jynssäsin kyynelteni kera kylppärin puhtaaksi.

Illalla uudessa ja vielä vähän vieraassa osoitteessa löysin itseni istumassa kauniin vuokrakaksioni makuuhuoneen lattialle pedatulta patjalta pahvilaatikkojeni keskeltä. Kuulin, kuinka nuorisojoukko melusi läheisellä kadulla ja mietin, että tätäkö se nyt sitten tulee olemaan? Jatkuvaa nuorison huutoa? (Onneksi tämä pelko osoittautui turhaksi.) Oli tavallaan hieman ontto olo, jota maustoivat hienoinen häivähdys kiitollisuutta siitä, että tavarat oli nyt siirretty ja surullisuuden verhoamaa yksinäisyyttä. Väsymys lysäytti kroppani makuulle, mutta mieleni vaelteli vielä, juosten villihevosten lailla täyttä laukkaa vielä pitkään, ennen kuin antoi minulle levon.

The Next Day

Heräsin aamulla kirkkaaseen auringonpaisteeseen pahvilaatikoideni keskeltä ja olin aivan kuollut väsymyksestä. Lihakseni huusivat ja edellisen päivän tunteiden sekamelska sai oloni tuntumaan henkisesti uupuneeksi. Silti minun oli vain pakko jotenkin saada itseni käyntiin. Siskoni lähti minun ja Exäni kanssa vielä siivoamaan entistä kotia. Jos olimmekin edellisenä päivänä kyenneet molemmat pitämään hermomme kurissa, niin tällä kertaa se oli entistä haastavampaa. Saimme aikaan kaksi riitaa, jotka molemmat päättyivät itkuun, halaukseen, anteeksi pyytämiseen ja erityisesti anteeksi antamiseen. molempien ääntenkorotusten päätteeksi lohdutimme toisiamme – koska sellaisia me olimme aina olleet. Molemmat tiesimme, että tässä oli aika paljon tunteita ilmassa ja vaikea paikka. Emme halunneet kahden riidan määrittelevän mitään tai tuhoavan meidän päätöstämme erota sovussa.

Asettautuminen

En olisi koskaan varmaan selvinnyt kaikista pahvilaatikoiden purkamisesta ja kalusteiden kokoamisesta, mikäli minulla ei olisi ollut ystäviäni ja perhettäni auttamassa. Ensinnäkin, pari ikean huonekalua vaativat vähintään kahden ihmisen panoksen kokoamiseen ja toisekseen tavaroiden purkaminen tuntui mahdottomalta, loputtoman pitkältä erämaalta. Jokaisen uuden laatikon myötä tuli monia päätöksiä tehtäväksi, mutta vielä: pahempaa kaikki ne muistot. Esimerkiksi: ”Valokuvalaatikko.. hym.. nämä oli jokaisessa kodissamme sen senkin alimmassa laatikossa… mitä mulla ei ole, koska senkki meni hänelle.. Minne minä nämä nyt laitan? Kellariin? Okei. Noh, seuraava laatikko.. Mitäs täällä on? Jaa.. näiden paikka on aina yleensä ollut… Kolmas laatikko.. Voih! Tämä ostettiin siltä reissulta ja toi ostettiin kun…” Tässä viheessa kun tavaroita nosteli laatikoista, ne tuntuivat vielä yhteisiltä ja siksi jokaisen laatikon avaaminen tuntui uuvuttavalta, sillä koskaan ei tiennyt mikä tunteiden ryöppy sieltä hyökkää kasvoille hyökyaallon lailla. Lisäksi jokainen tyhjennetty laatikko alleviivasi sitä, että tämä on totta ja tähän täytyy tottua. Puhelin ei tule soimaan ja toisesta päästä tuttu ääni ei sano: ”Mitäs jos peruttaisiinkin tää ero ja kaikki?” Ei sillä että sitä oikeasti olisin halunnut, mutta uusi alku pelotti ja henkistä turvapaikkaa oli vaikea löytää.

Onneksi vanhempani tulivat toiselta puolelta Suomea auttamaan laatikoiden purkamisessa. En olisi varmasti vielä viikkoihin saanut viimeisiä laatikoita purettua ilman heitä.

Mitä haluan tällä sanoa?

Eroavalle: Halaus sinulle. Toivoisin, että voisit tuntea minut olohuoneessasi vierelläsi rohkaistessani sinua. Oma muuutto voi olla uuvuttava ajanjakso, mutta kuten kaikki ajanjaksot, myös tämä menee ohi. Saatat tarvita nyt tukea, lämpimiä halauksia ja ajatuksia, mutta myös mielenlujuutta, jotta selviät. Toinen taas voi tarvita ystäväiä, joiden kanssa juhlistaa muuttoa. Niin tai näin, olkoon tämä tekstini sinulle sitä, mitä tarvitset.

Läheiselle: Tähän olen kerännyt sekä omanin, että muiden ihmisten kokemuksien pohjalta vinkkejä, jotka kuulostavat nyt todella itsestään selvältä, mutta käytäntö on osoittanut, että joskus se ei olekaan tilanteessa helppoa muistaa. Eli: älä projisoi omia tunteitasi toiseen, vaan yritä kuulostella hänen tunteitaan. Jos hän on rikki, anna hänen olla rikki, ojenna neäliina, halaa ja auta käytännön asioissa. Jos hän on täynnä tarmoa, en lähtisi tässä kohtaa säälittelemään tilanteen surkeutta, sillä se vain ärsyttää. Jos hän ihastelee uutta kotiaan ja sitä, miten hänellä on mahdollisuus johonkin ihan omaan, anna hänen tehdä se, tämä on tärkeää.  Jos hän on vihainen, ojenna pahvilaatikko ja auta häntä purkamaan agressionssa produktiiviseen tekemiseen ja kuuntele. Hänen tunteensa, ajatuksensa ja energiansa ovat nyt ne, joihin sinun tulee aavistuksen mukautua, vaikka samalla autatkin häntä pehmeän päättäväisesti jaksamaan purkamaan laatikoita ja kokoamaan huonekaluja. Ja jos hän on haljeta riemusta, niin tanssi hänen kanssaan. Tärkeintä on siis se, että et oleta tietäväsi eronneen mielialaa, ajatuksia tai tunteita, vaan pyrit herkällä korvalla kuulostelemaan ja mukautumaan hänen tunteisiinsa. Neuvo vain, jos hän pyytää niitä, muutoin pidä omat ajatukset ominasi, kanna pahvilaatikko ja tyhjää se. Siinä on oikean avun avain.

-Tiina