Avioero osa 2: Suru on prosessi

Tätä postausta kirjoittaessa olen yrittänyt muistaa millaista erityisesti eropäätöksen jälkeiset ensimmäiset kuukaudet olivat ja toivonkin, että olen onnistunut vangitsemaan sen tunnelman, jonka kanssa erityisesti ekoina viikkoina ja kuukausina painin. 

Suru on siis prosessi. Suru ei kuitenkaan ole lineaarista, sillä kipu ei pienene joka päivä suhteellisesti yhtä paljon. Kyllä, kipu vähenee ajan myötä, mutta ero on aaltoliikettä: keskikokoisia hyökyaaltoja ja valtavia tsunameja, rauhallista tyventä ja liplattavia pikkuaaltoja, jotka välillä itsepintaisesti ja toistuvasti rikkovat peilityyntä pintaa. Jokainen tsunami, jonka pyöritykseen jää, on kuitenkin kaikesta tunnemyräkästä huolimatta askel eteenpäin. Alkuun niitä on paljon peräkkäin ja samanakin päivänä voi olla useita. Sittemmin niiden tulo harvenee ja jossakin vaiheessa iskevä tsunami onkin ”vain” isoimpi aalto. Mutta älä petä itseäsi, se isompi aaltokin voi kyllä paiskata kuohuavalla voimallaan selkäsi terävään koralliriuttaan ja vanhat haavat vuotavat jälleen verta. Paljon. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, jokin muisto ei enää vedä mieltä niin matalaksi, kuin se pystyi sen aikaisemmin viemään. Itseasiassa, jossakin vaiheessa muisto menneestä tai jokin muu asia elämässä saattavat kyllä tuntua, mutta sitä ennen on saattanut olla jo pitkään rauhallisen tyyntä.

Tässä tulee tämän postauksen huonot uutiset: ensimmäinen vuosi voi olla todella raskas ja täynnä tsunameja sekä niistä toipumista. Tsunameja ei välttämättä tule joka päivä, mutta siellä on vastassa se ensimmäinen kesäloma ilman toista, syntymäpäivät, vuosipäivät ja ensimmäinen joulu. Erityisesti nämä kirvelevät. Mikäli teillä on lapsia, en uskalla edes kuvitella miltä ensimmäinen isäin- tai äitienpäivä tuntuu, kun lapset ovat toisen luona merkkipäivänä. Varsinkin, jos sitä itse kökkii kotona kelloa vilkuillen tietäen, että nyt keittäisi kahvit ja veisi lasten kanssa lahjat, siis jos kaikki olisi niin kuin ennen.
Ensimmäisen vuoden aikana voi käydä myös niin, että olit ollut jo jonkin aikaa varma, että “nyt myrskyt, aallot, tsunamit ja liplatukset on koettu eikä niitä ei tule ja mikään ei voi minua enää horjuttaa”, mutta sitten yhtenä päivänä huomaat, että kulman takaa tulee vastaan jotain, ja jälleen tunteet paiskautuvat voimallaan sinua päin. Se kuuluu surun luonteeseen, sillä kyseessä on prosessi, älä siis soimaa itseäsi, jos jokin horjuttelee sisintä. Minä soimasin välillä itseäni ja voin sanoa, että aivan turhaan. Ole siis sinä lempeämpi itsellesi, kuin mitä minä olin.

Hyvä uutinen on se, että ensimmäiseen vuoteen voi mahtua myös hyviä asioita, jos vain on niille vastaanottavainen ja seuraava vuosi on ensimmäistä helpompi. En sano, että seuraava vuosi olisi automaattisesti helppo, mutta se on helpompi kuin ensimmäinen vuosi. Silloin asioita, jotka tulevat ensimmäisen kerran vastaan ovat vähentyneet. Silloin myös aika on tehnyt tehtäviään. On oikeastaan aika mukavaakin. Ainakin aaltojen välissä. Olen ymmärtänyt, että ne mitkä tuntuvat, ne tuntuvat, ja se on ok. Tärkeintä on, että pysähtyy sen tunteen äärelle, hyväksyy sen, että tämä tuntuu nyt tältä ja huomenna tuolta. Ylihuomenna voikin jo olla, ettei asia hetkautakkaan enää.

En voi alleviivata tätä tarpeeksi: Suru on prosessi. Ja se pitää elää, juuri niin, kuin on tarpeen. Avioeroa ei voi pelata läpi suorittaen erilaisia checklistoja, että kun tietyt etapit on saavutettu, niin sitten se on silmänräpäyksessä ohi. ”Tavaroiden jako – check, Pakkaaminen – check, Muutto – check, Valmis!”
Ei, ero ei ole tehtävälistojen loputon peli, sillä silloin unohdamme, että sydän ei ole tullut samaan tahtiin, kuin mitä pää. Ero pitää elää läpi. Ja valitettavasti siihen liittyy monia tunteita, joista suru on yksi.

Vaikka missään vaiheessa emme erottuamme soitelleet toisillemme vain kysyäksemme kuulumisia, niin kyllä me niistä toisiltamme kyselimme silloin kun toiselle piti soittaa jonkun asian takia. Tiesin siis jotain hänen fiiliksistään eron aikana ja kuinka hän oli mennyt eteenpäin. Olin hänen puolestaan iloinen. Sitä huolimatta sitten myöhemmin se sattui, kun aavistin hänen seurustelevan. Siinä vaiheessa erosta oli kulunut aikaa reilu vuosi (tätä kirjoittaessa noin vuosi sitten). Ihan ymmärrettävää minusta, mutta riipaisi se silti, se oli yllättävä aalto. Olin toki hyvilläni hänen puolestaan, mutta se nostatti minussa erilaisia fiiliksiä, ja täytyy sanoa, etten ollut ihan valmistautunut siihen että se vaikuttaisi minuun mitenkään. Minähän olin hänen puolestaan onnellinen! Ei sen pitänyt tuntua missään… Tätä aavistusta seuraavat muutamat päivät oli marinoitu jatkuvasti elävällä tunnesolmulla, joka tuntui olevan jossakin ihmeen jatkuvassa liikkeessä. Jokin solmu tiukentui samalla kun toinen höllääntyi.

Kuulin tutkimuksesta, jonka mukaan ero saattaa olla yksilölle kovempi kriisi kuin puolison kuolema. Tätä perusteltiin sillä, että erossa toinen tavallaan lakkaa sinulle olemasta, mutta kuitenkin jatkaa onnen tavoittelua ja omaa elämäänsä, jossa sinä et enää ole mukana. En ota sen enempää kantaa tutkimukseen, koska en ole sitä lukenut, mutta halusin jättää tämän tuloksen tähän, koska se oli mielenkiintoinen ja siinä varmaankin piilee totuuden siemen.

Palaan jälleen siihen, että on siis tärkeää, kun käy läpi eroa, että antaa kaikille tunteilla luvan tulla, kunhan pyrkii purkamaan tunteet rakentavasti. Älä valehtele itsellesi, älä yritä todistaa kenellekkään mitään. Ole armollinen itsellesi. Hyväksy, että olet prosessissa ja siksi hieman kesken, mutta joka päivä muista katsoa eteenpäin, siellä on horisontti. Tämän muistaminen päivittäin auttoi minua.

Tsemppiä päivään! ♥

-Tiina