Avioero osa 1: Astiat puoliksi ja kynttilän jalat mulle
Kuva: Jed Owen
Kööpenhaminassa se alkoi
Istuimme joulukuussa 2017 Kööpenhaminalaisessa kahvilassa ikkunaorrella. Hänellä oli kädessään kuppi hyväntuoksuista kahvia, minulla oli edessäni tujakan inkiväärishotin kulautus. Olin juuri ollut kuumeessa ja ensimmäinen päivä vähän parempana. Päätin lisätä vastustuskykyä ja häätää pöpöt pois pahanmakuisella inkiväärin makuisella vitamiinipommilla. Kuitenkin minua puistatti jo pelkkä ajatus karvaan litkun kippaamisesta alas. Tuijotin eteeni turtana. Se olisi vain tehtävä.
Tilanne oli sinänsä tragikoominen, että tosiaan istuin siinä Kööpenhaminalaisessa idyllisessä kahvilassa jämäpaikoilla ei-niin-idyllisellä orrella, jonka tuoli oli epämukava, edessä oli karvas makuelämys ja vieressäni oli paras ystäväni, uudelta nimikkeeltään uunituore exäni. Edelleen toinen puolikkaani ja silti kuitenkin täysin vieras ja irrallinen. Päätös erosta oli tehty edellispäivänä ennen reissuun lähtöä. Olisi juotava katkera kalkki ja laitettava avioeron rattaat pyörimään, kun saapuisimme takaisin kotiin. Kotiin, joka pitäisi myydä pois. Alta vuoden vanha ostos. Se kirpaisi. Minä en ollut koskaan halunnut ostaa asuntoa, olin hänen toiveeseen kuitenkin suostunut. Ärsytys alkoi kohota, joten join inkiväärishotin, värähdin ja irvistelin. Hetken kuluttua huokaisin:
”Sitä tavaroiden ja huonekkalujen jakamista en muuten odota yhtään innolla. I repeat. I am not looking forward to that!!”
”Joo, en mäkään,” hän kuiskaa.
”Sovitaanko sittenkin, ettei mietitä sitä nyt?” kadun, että edes otin puheeksi.
”Sovitaan. Paitsi.. Saisinko sanoa, että mä tahtoisin sen sohvan..” hän tietää, ettei voi vaatia, sova oli kallis..
”Joo, se on ehdottomasti sun, ku sä sen just niin kovasti halusitkin.. Kirjahyllyt on varmaan mun?”
”Joo, mitäpä mä niillä. Ne on sun aarteet.”
”Mä kyl sit haluaisin nojatuolit myös..”
”Saat! Mä oon aina vihannu niitä!”… Oh! This was new info!
Tipautan silmät päästäni ja suuni loksahtaa lattian läpi Kiinaan. Kuinka ivallista, että opin tänään hänestä uutta. Exälläni on aina ollut tarkka sisustussilmä, eikä hän koskaan hyväksynyt kotiimme ihan mitä tahansa. Yllätyin kovasti, että hän oli antanut ostaa minulle lukunojatuolin, jota vihasi ja vieläpä peräti toisen samanmoisen! Nauroimme yhdessä ja jaoimme loputkin huonekalut. Oli kohtalon ivaa, että siinä idyllisessä kahvilassa keskustelimme huonekalujen jaosta niin, kuin olisimme suunnitelleet mansikkakakun leipomista. Ympärillä oleville taisimme näyttää väsyneeltä turistipariskunnalta, jolla on asiat hyvin.
Käyttötavarat jakoon
No, me siis exän kanssa silloin päätettiin, että ”jos kerta erotaan, niin tehdään se hyvässä hengessä”. Tunnustettiin, että turha siinä tilanteessa oli kummallekkaan alkaa kiukuttelemaan sen vuoksi, että onnellinen tulevaisuus tippui jalkojemme juureen sirpaleiksi ja se oli molemmille uutta, pelottavaa ja vähän kipeääkin. Molemmat tiesimme, että ero oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikka kyllä se kumpaankin koski. Oltiin me jo puhuttu siitä kuukausi tolkulla ja kumpikin olimme jo olleet sen kannalla. Kiitos Ex, että sitouduit kanssani sopuisaan eroon. Arvostan sitä edelleen!
Minun on pakko sanoa teille lukijat, että huonekalujen osalta jako tapahtui todella loogisesti. Minä sain minun kirjahyllyni, hän sai rakkaan sohvansa. Ei olisi ollut järkevää lähteä kinastelemaan vain toisen kiusaksi kaikesta. Se mikä tosiaan oli hankalaa, on jakaa itsesään selvyydet. Kaikkea kun ei ole tuplana. Olen pariin otteeseen etsinyt keittiövaakaa uudessa kodissani raivoisasti, kunnes minun on ollut pakko todeta, että se taisi mennä hänelle. Elin jopa reilut puolitoistavuotta silitysraudatta, koska peijooni vieköön sen ostaminen oli hankala muistaa. Lautaset menivät puoliksi. Menin tyhmyyksissäni antamaan paremman juustohöylän hänelle. Se ärsyttää minua vieläkin. Sen sijaan tunnen aina hienoisen pistoksen siitä, että minä vaadin kynttilän jalat itselleni. (Sori Ex! En kyllä niistä ole luopumassa, mutta sori silti!)
Tavaroiden jakaminen oli samaan aikaan yllättävän kivuliasta, vaikka se kävikin helposti. Tarkoitan siis sitä, että vaikka me pystyimme jakamaan tavarat kinastelematta ja huutamatta, teki kipeää todeta, että joitankin yhdessä hankkimiamme tavaroita minulla ei enää vain olisi. Olisin tästä lähtien puolikkaan astiaston omistaja. (Kun sitten sain äidiltäni lahjaksi lautasia, itkeä tirautin pari kyyneltä nostaessani lautaset tiskauksen jälkeen astiakaappiini ja siellä oli tuttu määrä lautasia! Minusta tuntui jotenkin kokonaiselta pitkästä aikaa.)
Ehkä se, mitä tällä tekstillä yritän sanoa, on sen, että tavaroiden jako on samaan aikaan helpotus ja surullista. Se nostaa pintaan kiukkua ja solmussa olevia ajatuksia. Muistoja tulee esiin. Pettymykset nostaa päätään. Tavaroiden jako on simppeliä ja silti se on hyvin monimutkaista. Se on myös hyvin konkreettista juuri ennen muuttoa. Siinä myös mitataan sitä, kuinka pitkään pinna kestää ja kuinka paljon hammasta voi purra. Esimerkiksi kun sydän on vereslihalla ja sitten tulee vastaan se vuosia vanha onnittelukorti, jonka täytit kauniilla sanoilla. Silloin voi tuntua siltä, ettei voi olla mitään niin julmaa, kuin juuri se hetki elämäsi käännekohdassa muistuttamassa koko matkasta. Tavarat ovat vain tavaroita, ja silti ne ovat osa sinua, osa teidän yhteisesti elettyä elämää. Osa jotain tuttua ja turvallista juuri ennen tuntematonta. Uhkaava muistutus siitä, että ilman tätäkin on vain nyt jatkossa selvittävä. (Note to self: selvisin itseasassa aika hyvin!)
Ajan myöstä nämä asiat kuitenkin onneksi unohtuvat. Voin kokemuksesta sanoa, että jossakin kohtaa tavarat eivät ole enää teidän tavaroita, vaan sinun. Jossakin kohtaa lakkaat muistamasta, että tavarat olivat yhteisiä. Ne eivät enää muistuta sinua menneestä, ne ovat tuttuja, mutta ne ovat sinun. Erosta selviää ja myös tavaroiden osalta merkitykset ja tunnekokemukset häviävät. :)
-Tiina
Tämän teksti on kirjoitettu vertaistueksi ja toisen osapuolen täydellä hyväksynnällä julkaistu.
Minulla on sellainen katsontakanta elämään, että jos olen oppinut jotain, olen yleensä halunnut vähintään vertaistuen muodossa auttaa muita. Siitä tässä postauksessa on kyse, vertaistuesta sinulle, jota en tunne, mutta jolle ehkä voisin olla elämäsi tiukoimpina hetkinä isosiskona täällä. En tiedä kuinka usein päivitän blogiani jatkossa, mutta jos edes jonkun palan matkaa voisin raskasta kuormaasi kanssasi kantaa…
Jokainen ero on erilainen, mutta niissä on kuitenkin yhteneviä elementtejä. On poismuuttoa ja erilaista tunteiden kirjoja, josta on mielestäni hyvä puhua. Toivottavasti osaisin sanoa sinulle jotain sellaista, mikä kantaa läpi vaikean jaksosi elämässäsi. Muista, että erosta voi selviytyä! ♥
Kiitos. Tämä on tietenkin erittäin epäsuosittu mielipide, mutta tuntuu siltä kuin petetyt ja jätetyt, uskolliset ja perhekeskeiset (heterot) olisivat nykyään se kaikkein eniten väheksytty ja syrjitty seksuaalivähemmistö.
Tunnistan sen itsessäkin: hyvin herkästi sitä ajattelee ystävistäänkin että ”get over it”. Vähän niinku Sanna Marinkin sanoi. Vaikka itsestä, oman perheen hajoamisesta tuntuu aivan mahdottomalta päästä yli. Niin sitä on propagandan uhri.
Toisaalta, enpä oikein usko että mikään ”ulkopuolinen apu” voisikaan tilannetta ratkaista. Ellei sitten sellaiseksi lasketa nimimerkin suojassa nettiblogiin kommentointia :)
Joka tapauksessa, ns. ammattilaisapu tuntuu operoivan samalla logiikalla, kuin eräät herätysliikkeet homojen suhteen. Tarjotaan vain ”eheyttämistä”, neuvotaan ja opetetaan hyväksymään tilanne ja olemaan niinku muutkin.
Anyways, kiitos nyt tästäkin vähästä (laitaisin sydänemojin, mutta tämä näppäimistö ei siihen taivu).
Täytyy nyt vielä tarkentaa, etten mitenkään väheksy LBQT+ -ihmisten tuskaa ja tilannetta. Koetan vain demonstroida sitä, miten absurdilla tavalla petetyn ja jätetyn ihmisen tilanteeseen suhtaudutaan. Tuntuu aivan mahdottomalta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.
Kuulluksi tuleminen riittävän monta kertaa on äärimmäisen tärkeää. ❤ olen muistaakseni jossakin näistä postauksistani maininnut, että minun piti soittaa useammankin kerran ystäville ja vain puhua ja puhua, kunnes koin tulleeni kuulluksi. Piti myös jossakin kohdassa päättää, että tämä ero on osa minun tarinaani ja se kävi kipeää, mutta se ei määritä minua. Ehkä soveltaen sinun pettämiskokemukseen: ”kyllä. Se, että tulit petetyksi, se oli julmaa, väärin ja hirveää. Sen teon moraalittomuus ei muutu, vaikka päättäisit mennä eteenpäin ja antaa anteeksi. Sinua kohtaan on tehty väärin ja se ei muutu, vaikka taipuisitkin. Katkeruus ei rankaise hänen arjessaan häntä, mutta vuosia jatkuessaan, se korventaa sinua enemän ja enemän.”
Toivon sinulle vain kaikkea hyvää asioiden käsittelyyn. ❤ Ehkäpä joku toinen tekstini lohduttaisi sinua, vaikka olen kirjoittanut toivoa tuomaan. Mutta olen myös yrittänyt käsitellä sitä kipua menemättä liian henkilökohtaiselle tasolle, sillä minun tarinani ei ole pelkästään minun, se on myös hänen.
Onko sinun ollut mahdollista osallistua johonkin eroseminaariin tai eroryhmään? Olen kuullut, että niiden kautta ihmiset ovat pystyneet käsitellä eroon liittyviä kipupisteitä ja sitä kautta alkaneet selviytyä erosta. ❤
Sinä ansaitset elämän, jossa menneisyyden haavat eivät kahlitse sinun tulevaisuuttasi. ❤
Kiitos vastauksesta. En halua vaikuttaa epäkiitolliselta, mutta…
Eroryhmään liittyminen… itse asiassa, minulla on kyllä muutamia arvokkaita ystäviä, siis kohtalotovereita, mies- ja naispuoleisia, joten tavallaan sellainen pop-up – tee-se-itse -eroryhmä. Mutta edes heidän kanssaan ei ole helppoa tai edes mahdollista olla aivan rehellinen. Siis omien tuntemustensa suhteen. Enemmänkin se on sellaista sanatonta ymmärrystä, sitä kuuntelee satunnaisia tokaisuja, yhdistelee niitä, lukee rivien välejä ja huomaa että toisella on melko tarkalleen samanlainen historia, tarina ja tilanne. Mutta ei sekään tee tilannetta yhtään helpommaksi.
Sinänsä hassua, mutta empaattisimmin, siis niinku vaistonvaraisen myötätuntoisimmin minun tilanteeseeni on suhtautunut eräs vanha ystävä, itsekin eroperheen lapsi. Ja nyt puhutaan ystävyydestä ja lapsuudesta vuosikymmeniä sitten. Tavallaan lohdullista sellainen empatia, mutta kauhistuttavaa jos vanhempien ero heijastuu noin kauaksi ja pitkälle.
Katri Ylanderin jossain kappaleessa on riimi jossa sanotaan jotenkin että ”valehdellaan pienemmäksi vahinko”. Tuo puhe siitä ettei ero, ja puolison tyytymättömyys määrittelisi sinua/minua on juuri tuollaista kaunista terapeuttipuhetta, mutta pohjimmiltaan se ei ole totta eikä todellisuutta.
Sanotaanko vaikka niin, että ex-puolisoni on mielenterveyden ammattilainen, joten aihe ei ole aivan tuntematon. Minun itsetunnossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja tiedän ihan hyvin että minussa on paljon hyviä puolia, menestystäkin. Mutta myös säröjä. Se että ne säröt revitään auki ja paisutellaan eroon johtavaksi tyytymättömyydeksi on tietenkin inhottavaa, mutta vielä lohduttomampaa on jos sinulle yritetään vakuuttaa että olet vanhempana ja puolisona tehnyt kaiken oikein, että vika ei ole sinussa – mutta sinua ei vaan enää rakasteta, ja suhdetta ei enää ole.
En ajattele pettämistä ja jättämistä moraalin kannalta, vaan olen lohduton ja toivoton sen asian äärellä, ettei edes mt-alan ammattilainen halunnut, jaksanut tai pystynyt tyytymättömyytensä äärellä muuhun ratkaisuun. Niin, käytiinhän me varmaan pari vuotta seurakunnan perheneuvonnassa, siis sen jälkeen kun exä oli laittanut eropaperit tuomioistuimeen, mutta se oli käytännössä hänen taholtaan vain eräänlaista käsien valkopesua.
Parinkin papin kanssa keskusteltiin, exän sisäpiiritietojen mukaan kaupungin ”parhaita”, mutta lopuksi kumpikin totesi, ettei pysty meitä auttamaan. Oikeassa olivat, siinä, vaikka monessa muussa haparoivatkin. Jälkimmäinen taisi viimeisessä istunnossa muistuttaa, että lapset joutuu joskus luopumaan toisesta vanhemmastaan, ja ne kestää senkin. Tarkoitti kai että meidän pitäisi erota kunnolla, toisen häipyä kokonaan.
Meistä molemmista se kuitenkin oli h**vetin huono neuvo, ja lapset on hoidettu yhdessä, melkein kaikki aikuisiksi asti. Ja hyvin on hoidettukin, jos saa sanoa. Fifty-sixty, siis siinä mielessä että kyllä lapset kuitenkin väistämättä kai hitusen verran sen petetyn ja jätetyn vanhemman puolelle asettuu. Ei paljoa, mutta kuitenkin.
Sekin on muuten kummallinen yksityiskohta, että noihin meidän kriittisiin hetkiin liittyy (ex-puolison) ankara flunssa, ja inkiväärishotit. Ehkä se juuri sai minut triggeroitymään, mutta hyvä niin.
Kiitos vielä kerran, ja anteeksi. Sain kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa ulos melkein kaiken. Ei ehkä ihan täysin kaikkea, mutta hetkeksi tarpeeksi, ja vielä sellaisen myötätuntoisen ja ymmärtäväisen illuusion vallassa. Ehkä vielä kerään voimia ja luen ne loputkin kirjoitukset, jos ja kun jaksan. Kiitos.
Tällaiset sinänsä myönteiset ja hyvää tarkoittavat kirjoitukset kuitenkin ikävällä tavalla hämärtävät sitä tosiasiaa, että pettäminen ja jättäminen on kuitenkin aina väkivaltaa.
Sellaisesta selviäminen ei ole mitenkään itsestään selvää, eikä ainakaan helppoa. Tiedän ihmisiä, jotka vielä 10 vuotta eron jälkeen ”ymmärtää” itsemurhaa ratkaisuna. Jos ovat vielä hengissä.
Minusta nyky-yhteiskunnassa olisi paljon tärkeämpää keskustella siitä miten ja minkälaista vahinkoa avioerot aiheuttaa, kuin siitä miten niistä selvitään.
Tarkoitan että kovin vahvasti on nykyään pinnalla näkemys, että ero on ”vain tavallinen elämän vastoinkäyminen, josta kyllä selviää”, josta seuraa että perheitä rikotaan kovin kepein perustein, ja harkitsematta.
Hei Hopeless,
Kiitos arvokkaasta palautteestasi. :)
Heti alkuun joudun toteamaan, että minun ja entisen puolisoni kohdalla ei ollut helppo päätös, mutta tulimme siihen lopputulokseen kumpikin ja painostamatta. Tilanteeseen ei liittynyt pettämistä, joten siksi en ole voinut kirjoittaa siihen liittyvästä kivusta ja sen kanssa elämisestä. Tämä on tietysti tärkeä aihe, josta ehdottomasti on hyvä käydä keskustelua.
Olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi, että pettäminen ja yksipuolinen jättäminen ovat asioita, joista toipuminen voi viedä vuosia ja kyseessä ON aina hyvin kipeä asia, josta selviäminen voi viedä kauan.