Ruusujen Sota – Veren Perintö

Teos: Ruusujen Sota – Veren Perintö
Kirjailija: Conn Iggulden
Kustantaja: Seven-pokkarit
Kenelle: Niille, joille nojatuolimatkailuksi on kostea ja kolea englantilainen linna ihan must. Ja tietenkin niille, jotka pitävät Igguldenin kyvyä herättää taistelutantereet ja historia eloon!

Arvostelukappale: Lämmin kiitos kustantajalle ♥

Minulla oli paljon ajatuksia, odotuksia, pelkoja ja tunteita tätä kirjaa kohtaan. Toivoin, että se onnistuisi olemaan ainakin ykkösosan kaltainen. Pelolla odotin, kuinka kyseisen aikakauden lempihenkilöni tuotaisiin näyttämölle. Veren perintö oli tähän astisista sarjan osista paras. Kevyesti ja heittämällä. Vaikka esimerkiksi sarjan avausosa olikin minulle erityisen järisyttävä kokemus, pidin tästä vielä enemmän. (Ihmettelen kyllä, kuinka se on mahdollista!)

(Halutessasi kurkkaa myös arvioni Myrskylinnusta ja Kolmen liitosta.)

Iggulden aloittaa vahvasti, ja ravistelee jokaista aivosoluani muistelemaan, mihin tunnelmiin sarjassa jäätiin. Itse asiassa, en usko, että mielikuvani voisi tämän vahvemmaksi muuttua, sikäli kun aikamatkustaminen ei ole mahdollista.

Prologin jälkeen siirrymme lähemmäksi ydintä, kun nuori Warwick ja York surevat isiensä ja isoveljiensä menetystä ja päättävät saattaa loppuun sen, minkä vuoksi kokivat nämä raskaat tappiot. Sarjan kolmannessa osassa kuvataan kauniisti Warwickin ja Edvardin isän menetyksen jälkeistä kaipuuta, mikä koskettaa, mutta myös vie tarinaa eteenpäin motiivien näyttämisen kautta. Vanhempana (ja viisaampana) Warwick punoo katalan juonen, jonka Edvardin koko, sukulinja, voima ja päättäväisyys mahdollistavat. Ja näin Edvard kruunataan kuninkaaksi, vaikka Kuningas Henrik on yhä elossa. (Mikä skandaali!). Kuninkaan jakkaralla tuntuu kuitenkin olevan jatkuvasti vähintään yksi kiikkerä jalka, jota sahaavat milloin vastustajat, milloin liittolaiset ja milloin vaimo, vaikkakin tahtomattaan.

Olen aikaisemmin tutustunut ruusujen sotaan Philippa Gregoryn kirjojen kautta (joista myös postaukset löytyy täältä ja täältä), joten olin jo ehtinyt tutustua ja tykästyä Elisabeth Woodvilleen. Olin katsonut jo hänen silmiensä läpi tapahtumia, ja kiintynyt hänen perspektiiviinsä tietäen, että Elisabeth oli paljon katalampi, kuin haluan myöntää. Pelkäsin, mitä Iggulden hänen varalleen keksii, mutta ilokseni huomasin, että tähän mennessä Elisabeth on saanut melkolailla olla rauhassa kirjailijalta. Vaikka tietenkin surin sitä, etten päässyt nauttimaan kovin paljoa Elisabethin seurasta tässä kirjassa, olen kiitollinen, etteivät kuvaukset hänestä menneet liiallisuuksiin. Ehkä nämä satunnaiset tapaamiset Elisabethin kanssa hillitsivät suuremmilta paisutuksilta?

Pidän siitä, miten monipuolisesti eri puolilla taistelevien näkökulmia avataan ja suljetaan. Henkilöitä on paljon, mutta oikealla tavalla ja hallitusti. Lukija pääsee kurkistamaan Edvardin, Warwickin, Margaretan, Ranskan kuninkaan ja monen muun mietteisiin, jolloin lukijan myötätunto ja ymmärrys jakautuu sekä Lancastereiden ja Yorkien puolelle tasaisemmin, kuin jos kuvattaisiin vain Yorkien näkökulmaa tapahtuneista. Margareta kuvataan kylläkin hyvin raivostuttavana ja vastenmielisenä, kuten varmaan tarkoitus olikin. (Miksi lukijan tarvitsisi kiintyä yhteen Englannin vihatuimpaan kuningattareen?) Siitä huolimatta Iggulden valitsee näyttää myös hänen mielensä liikkeitä ja näin ollen leventää lukijan näkökenttää. Useimmiten kun kirjailija on valinnut asettua jonkin puolelle, lukija saa nähtäväkseen “fish-eye”-tyyppisen kuvan tapahtumista, ykipuolinen keskeltä, sivuilta utuinen, reippaasti subjektiivisoitunut kuva. Igguldenin kanssa päästään aavistuksen terävänpään lopputulokseen, vaikken ihan laajakuva-fullHD:sta puhuisi.. Nimittäin huomaan, etten ole enää niin kovin paljoa Derryn puolella. Syitä tähän on kolme: A. sarjan toisessa osassa Derry melkein loisti olemattomalla läsnäolollaan, sankarista tuli antisankari ja tässä ollaan vähän kakkosen ja ykkösen välimaastassa, B. seuraan kirjoittajan esimerkkiä, olen johdateltavissa, Yorkit kutsuvat. Ja tietysti C. itsesuojeluvaisto! Lukekaa kirjoittajan jälkisanat, and you´ll know why!

Rakastan sitä tunnetta, kun otan kirjan käteeni ja aivojen sisäinen leffateatteri pyörähtää heti käyntiin. Tämän kirjan kanssa niin kävi. joka. ikinen. kerta.

Igguldenin vahvuudeksi täytyy laskea historiallisen ilmapiirin luonnin lisäksi kyky puhaltaa hänen miespuolisiin hahmoihinsa sielu. (Mielestäni hän on molemmissa super uskottava!) Iggulden myöntää, että kykeni kirjoittamaan Warwickin ja Edvardin surusta, koska hänen oma isänsä kuoli. Näin jälkikäteen voin sanoa, se näkyi koskkettavalla tavalla.

Sen sijaan Igguldenin naishahmot, joilla on loppujen lopuksi hyvin vähän sijaa tarinassa, jäävät vähän pliisuiksi. (Miten lohdullista! Mestarillakin on heikkoja alueita!) Lukijana olisin erityisesti kaivannut Warwickin vaimon ja tyttärien osallistuvan näyttämölle edes tavalla tai toisella jo alusta saakka. Nyt saamme tavata heidät vähän irrallisina henkilöinä ja mielestäni aivan liian myöhään.

Iggulden kunniaksi täytyy mainita, että tämä teos tuntui myötäilevän todellisia tapahtumia ehkä kaikkein uskollisimmin, ainakin mututuntumalla. Muutamia erivapauksia oli otettu, mutta mielestäni ne olivat aika pieniä, jos huomioi kokonaisuuden. Pidän myös siitä, että sarjan jokaisen osuuden lopussa on ”historiallista taustaa” -kirjoitus, siitä on helppo tarkistaa, mikä oli mustavalkoista ja mikä väritettyä.

Ehdoton lukusuositus! <3

-Tiina