Talvinen tarina

Teos: Talvinen tarina
Kirjailija: Mark Helprin
Kustantaja: Tammi (Bon-pokkari, keltainen pokkari)
Kenelle: Henkilölle, joka rakastaa kieltä, nauttii kuvauksista, ja joka ei pelkää jättiläiskokoista lentävää hevosta tai muita reaalifantasiamaisia piirteitä. Henkilölle, joka rakastaa kirjoja, joissa useamman henkilön tarinat risteävät. Lukijan halu selvittää taustoja on ehdottomasti hyödyksi.

Osallistun tällä postauksella Blogistanian Klassikkohaasteeseen (Osa 4), jonka emäntänä toimii Yöpöydän Kirjat. Kiitos emännöinnistä! Olen aiheeseen liittyen konsultoinut kerran jos toisenkin, ja saanut viisaita neuvoja. Tuskailin sitä, että kun en voi mistään tarkistaa, onko tämä tyylipuhdas klassikko, mutta sain ystävällisen vinkin, että jonkunhan täytyy klassikoksi määrittää. Ja kuka olisi siihen parempi, kuin lukija itse? Goodreadsin mukaan 33 henkilöä on kanssani samaa mieltä, joten näillä mennään. Kyseessä on totta vie klassikko! (…joka jakaa kahtia mielipiteitä, siis omiani!)  Minusta kirja tiivistää ihmiskuntaa jotenkin taidokkaasti, vaikka siinä onkin realifantasiaa. Ja jos ei muuten, niin ihan vaikka jo kielen perusteella!

Toinen kerta toden sanoi

Hehkutin vuosi sitten, kuinka odotin lunta ja pakkasta, jotta voisin aloittaa tämän kirjan. Olin aidosti innoissani. Sitten se lumi tuli, ja innosta hihkuen tartuin kirjaan. Alku oli vähän tahmeaa, sitten tarina lähti rullaamaan, mutta välillä pysähdyttiin tarkastelemaan suurennuslasin kanssa jotakin pikkuseikkaa, jolloin mielenkiinto alkoi hellittämään. Ja sitten palattiin takaisin ydintarinaan. Reilun kolmen sadan sivun jälkeen päätin antaa olla, kun the päähenkilöt jäivät pois kuviosta, jolloin alkoi tavallaan ”uusi” tarina. Päätin, että jatkaisin seuraavana talvena.

Tänä talvena tartuin lumen tultua kirjaan uudelleen, uudella sisulla. Lukukokemuksena en sanoisi sen olleen päätähuimaavan upea, sillä jatkuva sahaaminen, yksityiskohtien tarkastelusta ja  itse tarinan ytimen välillä, alkoi painaa. Itseasiassa raivostutti. Silti siinä oli jotain, mikä pakotti jatkamaan.

Sisäinen kahtiajakautuminen

Tiedätkö sinä sen tunteen, kun lukiessasi ymmärrät, että jokaisen vakavastiotettavan-kirjallisuuden-puolestapuhuvan-kultturellin tulisi rakastaa tätä, mutta itse et vain syty?  Ymmärrät, miksi tämän kirjan pitäisi olla klassikko numero yksi, mutta et hullaannu? Näet ne palaset, joihin tartutaan, ja joista kirjan kohdalla hehkutaan, lisäksi tunnistat niiden olevan taidokkaita, mutta et vain rakastu? Vaikka haluaisit. Et edes vaikka koet sen olevan velvollisuutesi. Täällä sitä taas ollaan. Se lukija, joka ei hehku valaistuneensa, vaikka kirveellä uhattaisiin.

En oikein ymmärrä mikä pakkomielle minulla oli saada kirja luettua, koska se ei ole minun kaltaistani. Jos en pidä, siirryn seuraavaan.  Silti tässä kirjassa oli jotakin, miksi en voinut jättää kesken. Oli pakko lukea, ja antaa arvoa taidolle, vaikkei se itseeni kolahtanutkaan. Joskus minusta tuntuu, että minä olen sellainen vääränlainen lukija. Että tykkään sellaisista kirjoista, joista valtamedia ei innostu, ja ne kirjat, joista kultturelliväestö vajoaa polvilleen, eivät lumoa minua — eivät sitten millään. Tästä huolimatta siinä oli jotain kultaista. Jotain, mitä en voi sanoiksi pukea.

Se mielipide?

Talvinen tarina  on selkeästi kirjoitettu niille, jotka haluavat unelmoida kielen mukana, upota syvemmälle, paiskautua aaltoihin ja taas lentää jälleen. Kirjailija itse tuntuu olevan niin ilmaisunsa lumoissa, että toisinaan ehkä tarina hippasen kärsii. Ikään kuin hänen kirjoittamansa kaupungin lumo olisi vienyt hänet transsiin. Yritin pitää mielessäni kirjan ensijulkaisuajankohdan 1983, mikä tietysti antaa anteeksi paljon. Ja vaikka se sahaaminen harmitti, kirja on jollain oudolla tavalla koukuttava ja, noh.. lumoava.

Minusta Talvisen tarinan ydin on itsessään kaunis, mutta rönsyävällä ja pikkutarkalla kerronnalla jannattiin jossain aivan muualla, mikä valitettavasti häiritsee. Mark Helpriniltä ei totisesti puutu mielikuvitusta, mutta oliko esimerkiksi Abysmillardin(ja liuta muita nimiä tähän, valitsemieleisesi) tarinan tausta niin tärkeä, että se piti kertoa?  Oliko kirjan  kannalta oleellista pyhittää (vasta) kirjan keskellä kokonaiset luvut Auringon ja Hengen toimistojen pikkutarkkoihin kuvauksiin, kun vähempikin olisi tässä kohdin riittänyt, ellei halunnut selvittää sitä aikaisemmin?  Mutta juuri näissä kohdissa, joissa turhautti, oli selkeästi käytetty kieltä lennokkaasti. Sen näki käännöksenkin läpi (hyvä kääntäjä siis! Onnitteluni Eve Siikarla).

Katsoin myös kirjasta tehdyn elokuvan, mutta se oli täysin oma teoksensa, joka oli ottanut vain tietyt elementit kirjasta. (Vielä ronskimpi pettymys.)

Suosittelisinkos?

Kyllä:  Jos haluat hurmaantua kielestä, lue tämä kirja. Jos haluat lukea jotain erilaista kuin ennen, lue tämä kirja. Jos haluat lukea realifantasiaa, lue tämä kirja. Jos haluat lukea kirja, joka kertoo lumoavasti New Yorkista eri aikatasoina, lue tämä kirja. Jos janoat lennokkuutta, lue tämä kirja. Mutta älä unohda, että se voi olla paikkapaikoin rönsyävä, ja kaikkia henkilöitä joihin tutustut, ei tarvitse muistaa, mutta on myös niitä, joita ei saisi matkan aikana unohtaa.

En: Jos etsit suoraviivaista kirjaa, ehkä tämä ei ole sinulle. Jos haluat pitää henkilöhahmojen määrän suhteellisen pienenä, tämä ei ole sinulle. Jos haluat samaistuttavan kirjan, jossa ei ole lentävää jättiläishevosta tai sisäänsä sulkevaa sumumuuria, tämä ei ole sinulle.

Note to self: Jos kuvauksena on ”Henkeäsalpaava”, ota selvää tarkoittaako se tukehtumista vai lumoutumista. Tosin, eipä siitä olisi ollut oikeasti apuakaan, kun kerran tämän kirjan kanssa hyppäsin tukehtumisen ja lumoutumisen vuoristorataan, jossa välillä sivut eivät edenneet mihinkään, ja ytimessä sivut vilahtivat ohitseni ja.. noh.. lumouduin.

-Tiina