Kuva: Niko Niinivirta                                                                                  Instagram: @nikoniinivirta

Kynä ja paperi

”Oletko varma?” kysyin, sillä siihen hetkeen tiivistyi kaikki. Tätä ei saisi tekemättömäksi. Minä olin, mutta halusin kuulla, että sinäkin olet varma, vaikka tiesin sen. Katsoit minun: ”Olen, kiitos, että kysyit.” Otin kynän käteen ja allekirjoitin toisen vaiheen hakemuksen – tiesin, että tarkoitin sitä. Harkinta-aika oli tänään virallisesti ohi. Skannasin kaavakkeen ja lähetimme sen käräjäoikeuteen. Istuimme hetken hiljaisuudessa ennen kuin minä aloin itkeä. En itkenyt siksi, että olisin katunut eroa. Itkin, koska kaikesta huolimatta oli vaikeaa hyvästellä ystävä. Tämän jälkeen me emme enää ikinä olisi niin kuin ennen. Emme edes kuukauden kuluttua ystäviemme häissä.

Soitin viikkoa myöhemmin käräjäoikeuteen, jotta saisin tietää, mikä päivä avioeroni astuisi voimaan.  Oloni oli vapautunut. Olin vihdoin vapaa harkinta-ajan taakasta, jota olin kantanut harteillani. Vielä menisi viikko, ennen kuin kirje saapuisi kotiini, mutta nyt tiesin, että parin päivän päästä ero olisi virallisesti ohi! Vihdoinkin tämä löysä hirsi loppuisi.

Virallinen ilmoitus

Kun se kirjekuori sitten töistä tultaessa toivotti minut tervetulleeksi kotiini lojumalla eteisessäni, nostin kuoren jännittyneen uteliaana. Vähän jopa pelkäsin, että se olisikin kirje, jossa  jostakin käsittämättömästä syystä ilmoitettaisiin, ettei avioeroni olekaan astunut voimaan. Istahdin keittiöntuolille ja avasin kuoren. Ensin silmäilin erityisen virallisen näköistä kirjettä, jossa asettelut olivat kohdillaan, mutta jossa lyhyen tylysti ilmoitettiin, että meidät oli tuomittu avioeroon.

Se tuntui hirttosilmukalta kaulani ympärillä. Tuomittu? Avioeroni ei ollut astunut voimaan, minut on tuomittu. Minusta tuntui valjulta. Vaikka olinkin helpottunut, että avioero tosiaankin oli vihdoin totta, oli silti vähän karmivaa lukea, että minut oli tuomittu. Aivan kuin minä olisin tehnyt jonkun suurenkin yhteiskuntaa loukkaavan rikkomuksen. Olo oli yhtäkkiä kuin olisin 1700-luvun vankityrmässä odottamassa teloitusta. Tunsin itseni myös jotenkin hyvin likaiseksi, toisenluokan kansalaiseksi. Laitettaisiinko minut nyt jalkapuuhun rikollisena, kaikkien katseltavaksi, koska olin eronnut nainen? Tuomittu. Minä, joka olin aina ollut kiltti tyttö? Vähän kuin olisin nyt yhtäkkiä ansainnut ensimmäisen merkintäni rikosrekisteriin, vaikka siitä ei tietenkään ollut kyse. Tuomittu. Olo tosiaan oli hyvin likainen, eikä se peseytymällä helpottanut. En päässyt tuon kammottavan sanan kaikua pakoon pariin viikkoon. Tähän sanavalintaan minä en ollut jotenkin tajunnut varautua.

Lopulta kuitenkin iloitsin siitä, että nyt oli erään aikakauden ovi suljettu ja olisi tilaa uudelle. Nyt oli kesä, aurinko silitti hiuksiani, tuuli kutitti poskea ja lähipuiston nurmikko tuntui jalkojen alla pehmeältä.

-Tiina