Avioero osa 11: Usko ja ero

ero-usko

Kuva: Tomi Tervo                                                                                        Instagram: @finnairtomi

Taustaa

Kuten tiedätte, joulukuussa 2017 sanoimme silloisen aviomieheni kanssa toisillemme ”kiitos ja kaikkea hyvää tulevaan”. Matka sieltä on ollut pitkä. Oli opeteltava elämään ensimmäistä kertaa ihan yksikseen.
Oli kerättävä minuuden sirpaleet ja löydettävä oma ääni, uudet unelmat – kaikki.

En ole toistaiseksi blogipostauksissani tuonut uskoani esiin, vaikka toki avioeroni oli myös hengellinen kriisi.
Mutta koska avioerossa on ensisijaisesti kyse irrottautumisesta ja uuden alun löytämisestä, en ole toistaiseksi
halunnut kirjoittaa hengellisten kysymysteni kysymisestä. Siksi olen kerännyt hajanaisia ajatuksiani tähän postaukseen ja käsittelen sen yhtenä kokonaisuutena.

Kriisit

Avioerossa koko identiteetti menee vähän uusiksi, samoin myös hengelliset periaatteet menivät kokonaisuudessaan mankeliin. Minä tiesin koko ajan, että Jumala on hyvä, siihen kaikki tieto sillä hetkellä loppuikin. Minä olen uskovan kodin kasvatti ja uskonut Jeesukseen aina, ja uskon edelleenkin. Mutta eron tultua en yhtäkkiä enää tiennyt, miten minun tulee uskoa, sillä avioeron myötä tunsin itseni hyvin syntiseksi. Tiesin, että avioero oli ainoa oikea ratkaisu minulle ja entiselle miehelleni, mutta silti minusta tuntui, kuin olisin saastainen ja pilalla. Siksi halusin ottaa aikalisän niistä kysymyksistä, jotka koskivat seurakuntaa, sitä miten minä haluan uskoa Jumalaan, miten minä haluan uskoni näkyvän elämässäni, mikä olisi roolini seurakunnassa ja miten Jumala voisi enää käyttää minua, kun olin kuitenkin eronnut. Rakastin Jumalaa sydämestäni, mutta minun oli ensin löydättävä itseni, sillä minulla oli tapana aina tipahtaa suorittavaan uskoon. Sanoin Jumalalle rehellisesti: ”Isä, mä rakastan sua, mutta mä pelkään sitä, että alan suorittamaan ja hukkaan itseni entisestään. Nyt me ei jutella.”

Jumala kunnioitti sitä. Hän oli kaiken aikaa vierelläni, istui hiljaa olohuoneessani ja kuunteli, kun itkin ystävilleni puhelimessa tuskaani. Hän siunasi minua. Järjesti asunnon, työpaikan ja kaiken. Hän ei ollut minulle vihainen, kun kerran tulin hänen eteensä: ”Isä, mä tiedän, että me ei olla puhuttu ja mä olen halunnut sitä. On kaikkein tekopyhintä, että nyt kun mulla on tilanne päällä ja mä tarvitsen sua, niin hätäni hetkellä muistan sua. Me molemmat tiedetään, että mä en taas tämän jälkeen vähään aikaan puhu sulle. Mutta mä tarvitsen sun apua nyt.” Tiedän, että tuossa hetkessä Hän arvosti rehellisyyttäni, ymmärsi tilanteeni ja auttoi, koska halusi.

Hän ei arvostellut, ei kovistellut. Hän tiesi, että minä tarvitsin nyt vain luvan olla. Luvan olla aivan rikki ja olla rukoilematta, lukematta Raamattua ja menemättä seurakuntaan. Minä tarvitsin luvan nähdä, miten minä ajattelen uskostani, tarvitsin perspektiiviä kaikkeen. Ja hän antoi minulle täyden vapauden siihen. Sunnuntaisin, en mennytkään kokoukseen, vaan istuin kotona ja se oli ok. Hän kyllä toi minut tilanteisiin, joissa sain muistaa, kuinka hyvä Jumala oli minulle. Rakastuin myös seurakuntaan sinä aikana, kun en siellä käynyt. Hän antoi minun oivaltaa itse. Suurempaa rakkautta siinä tilanteessa en olisi voinut saada, kuin luvan rakastaa Jumalaa etäältä.

Minä olin päättänyt, että kun minä menen naimisiin, niin minä teen niin kovasti töitä sen parisuhteen eteen, ettei minun tarvitse koskaan päätyä siihen tilastoon, jota kutsutaan avioerotilastoksi. Raamatussa avioero kiellettiin monessa kohtaa, ja mietin kovasti, miksi se on kiellettyä tässä ajassa. Nyky-yhteiskunnassa ei enää ollut kyse siitä, että vaimon sosiaaliturva ja yhteiskunnallinen status romahtaisivat avioeron myötä, joten oli oltava joku syy, miksi avioero oli myös tänä päivänä ”älä tee” -listalla. Olin tavallaan myös kokenut, että hengellisissä ympyröissä avioero oli hyväksyttävämpää, jos ero oli tapahtunut ennen uskoontuloa, jos puoliso halusi luopua uskosta tai jos puoliso oli alun perinkin ei-uskovainen. Mutta mitenkä kaksi uskovaista voisi erota toisistaan ja se olisi hyväksyttävää? En halunnut altistaa itseäni muiden tahattomille lipsautuksille ja siitä johtuvalle pahalle mielelle ennen, kuin olisin itse löytänyt vastaukset. Vasta kun minä olisin piirtänyt selvät rajat oman uskoni ympärille ja olisin päässyt itseni kansa rauhaan siinä, että Jumalalle minä olin ensisijaisesti rakas lapsi, enkä avioeronnut likainen rätti, pystyisin ottamaan uteluita vastaan ja keskustella erosta ja uskostani muiden kanssa.

Joidenkin perimmäisten uskonkysymysten kohdalla oma ihmettelyni jatkuu edelleen, mutta minun täytyy sanoa, että olen juurtunut syvemmälle uskoni kanssa. Monet tavat katsoa uskoa, omaa arvoani ja maailmaa ovat muuttuneet, mutta rakkauteni Jumalaan ei ole kadonnut. Sen sijaan uskonnollisuuden rakenteet ovat lentäneet parvekkeelta alas.  Minulla on rauha, vaikka en enää uhraa jokaista vapaa-aikaani seurakunnalle. Jumalan armo ja rakkaus ovat saaneet kasvaa elämässäni ja harjoittelen ajatusmallia: ”Jos kerran tiedän, että kelpaan Jumalalle näin, silloin minun on riitettävä toisille ja erityisesti itsellenikin juuri näin.”

Kohtaaminen

Haluan lopettaa tämän tekstin kertomalla jotain, minkä opin noin kuukausi eropäätöksen jälkeen. Olisi hienoa sanoa, että tämän jälkeen minä en olisi kertaakaan kyseenalaistanut tätä – saatikka unohtanut. Tosiasiassa minä unohdin sen aivan liian monta kertaa. Mutta tämä oli kaunis kohtaaminen, jonka muistin silloinkin, kun heikkona hetkenä syyllistin itseäni avioerosta, en pystynyt antamaan sitä itselleni anteeksi sekä kyseenalaistin Jumalan huolenpidon ja rakkauden minua kohtaan:

Mieheni muuttopäivänä ajoin autoa ja huomasin, että olin ihan lähellä sitä opiskelija-asuntoa, jossa olimme asuneet muutama vuosi sitten. Koska minulla oli aikaa, päätin ajaa sen ohi. Pysäytin auton bussipysäkille ja katsoin parkkipaikan yli sitä ikkunaa, jonka lasin toisella puolella olin seissyt lukemattomat kerrat. Sydämessäni muljahti ja itkin. Jumala kuiskasi minulle: ”Tämä on se syy, miksi minä en halua, että ihmiset edelleen eroaa. Koska se sattuu.” Siinä minä ymmärsin, että Jumala ei ole minulle vihainen, koska rikoin hänen ohjettaan olla eroamatta. Silloin minä uudelleen ymmärsin, miten suuri on Jumalani rakkaus minua kohtaan, vaikka olinkin juuri tehnyt sen, minkä hän oli ehdottomasti kieltänyt. Eikä avioeroni ollut Jumalalle ongelma. Hän ei singonnut tulikiviä, ei luovuttanut minun suhteeni eikä katkaisut siunauksiaan tai välejään minuun. Hän ei ollut valmis minun kanssani. Hänellä olisi minulle vielä paljon opetettavaa ja paljon enemmän käyttöä, kuin uskalsin unelmoida. Hän yksinkertaisesti vain otti minut syliin ja sanoi: “Minä näen, että sinuun sattuu, minun pieni lintuni, ja siitä minä olen niin kovin pahoillani.”

-Tiina

Jälkisanat erityisesti uskovaiselle:
Luota, että Jumalan armo riittää ja Hänen rakkaus kantaa silloinkin, vaikka itse olet eksyksissä oman uskosi kanssa. Hän ei ole sinulle vihainen, eikä paiskaa kadotukseen, vaikka harkinnan jälkeen eroaisitkin – joskus niin vain on parempi. Hän rakastaa sinua silloinkin ja haluaa kantaa sinua. Päästä Hänet lähelle, se helpottaa. Sinä kelpaat hänelle ja Hänen armonsa sinua kohtaan ei sammu. Hän rakastaa sinua – aina.

 

Lisäksi haluan kiittää kaikesta niistä palautteista, joita olen saanut myös uskovaisilta. Jokaisen palaute, myös ei-uskovaisten, on ollut kannustavaa, koskettavaa ja rohkaisevaa, mutta on ollut erittäin ihana myös nähdä, miten moni uskovainen on ottanut tekstini avosylin vastaan. Minulle on kerrottu, kuinka tekstini ovat avanneet silmiä näkemään avioeron tunnemyrskyt, tekstini ovat opettaneet ja ne ovat kantaneet. Lukijoina ja tukijoinani on ollut tuttuja, tuntemattomia, seurakuntalaisia, pastoreita ja palvelijoita. Eroavia ja vierelläkulkijoita. Kiitos, että olette tukeneet kirjoittamistani. Olette ihania!